Elämää Sonaatin ulottumattomissa

Vaikka vaihto-opiskelu on sujunut tähän mennessä erittäin jouheasti eikä suuria vastoinkäymisiä ole ollut, on vastaan tullut myös uusia ja hämmennystäkin aiheuttavia asioita. Yksi näihin lukeutuvista on ehdottomasti  se tosiseikka, että Sonaatti ei ole monikansallinen yritys kuten ei myöskään Ilokiven ruokala (ainakaan vielä, tsemppia vääntöihin kollegat siellä edarissa). Opiskeljan ruokahuoltoa koskevaa kulttuurishokkia lisäävänä  asianhaarana toimii myös opiskelijalounaan valtio-osuuden puuttuminen sekä korkeahko päivittäiselintarvikkeiden hinta. Tähän kun lisätään se, että periaatteenani koko Jyväskylässä opiskeluni ajan on ollut, että syön koululla aina kun mahdollista, alkaa ei niin hyvänmakuinen soppa olemaan valmis. Kokkaustaitoni olivat nimittäin tänne saapuessani kohtuullisen kesäterässä, jos ne terässä ylipäätään olivat koskaan  olleetkaan.

This is where the magic is supposed to happen.

Saapumiseni jälkeen ensimmäisten päivien aikana pudotus oli karu. Ei sonaattia eikä äitiä lähettyvillä, mutta nälkä sen sijaan oli kintereillä yhtä useasti kuin Suomessakin. Yliopistolla on kyllä ruokala, mutta en ole kuullut ylistäviä arvioita siitä keneltäkään. Lisäksi normiateria on kalliimpi kuin paistopiste, mikä lisää asioinnin kynnystä huomattavasti, sillä voisinhan olla syömässä karitsanpihviä samalla rahalla. Kaupassakin kaikki tuotteiden nimet ovat saksaksi. Purjosipulin, perunoiden tai muiden keittojuuresten lähestyminen ilman täyttä varmuutta siitä, mitä on ostamassa ja miten sitä mahdollisesti tulisi käyttää ruuanlaitossa sai aikaan sen, että ensimmäisten päiveni aikana kauppareissuni muistuttivat pituudeltaan pyhiinvaellusmatkoja. Esimerkiksi lihaliemikuutioita sekä puuroa piti minun etsimäni ainakin kahdella eri reissulla, kunnes lopulta löysin kyseiset tuotteet. Kirosin myös sanakirjan, koska en löytänyt saksankielistä vastinetta kaikille tuotenimikkeille. 

Jotta peukalo saataisiin siirtymään kämmenen keskikohdalta edes hitusen lähemmäs sille kuuluvaa paikkaa, saivat myös kaikensorttiset ruokablogit ja kotikokkisivustot lisää liikennettä servereilleen. Ensimmäisenä ruokalajina päätin valmistaa jokamiehen perusratkaisun nälän poistamiseen, jauhelihakastikkeen. Tätä olikin tullut jo joskus muinoin kotisuomessa valmistettua, mikä teki siitä helposti lähestyttävän valinnan. Reseptin toteuttamiseen vaadittavaa paseerattua tomaattia tosin etsiskelin jälleen kaupasta lähemmäs puolisen tuntia, kunnes kyllästyin ja heitin arvalla jonkin tomaattipurnukan ostoskoriini. Vaikka itse kastikkeen valmistusprosessi oli ehkä hieman hapuileva, itse lopputulos miellytti makunystyröitäni huomattavan paljon. Maistuva itse tehty ruoka valoi uskoa tulevaan ja sai kokki-itsetuntoni nostamaan päätään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sisulla tästä vielä noustaan!

Omaa kokki-identiteettiäni etsiessä olen päättänyt näin aluksi seurata eräänlaista kunnianhimoinen suurtalouskokki -ideologiaa. Kaikki me kauppatieteilijäthän tiedämme suurtuotannon edut: yksikkökustannus pienenee, kun asetusajat lyhenevät ja lisäksi työn organisointi on raaka-aineiden osalta helpompaa. On yksinkertaisempaa tehdä ruokaa muutamaksi päiväksi kerralla kuin joka päivä erikseen tihrustaa parsoja ristiin lautaselle hengen pitimiksi. Toinen ideologiani kulmakivistä on japanilaisten tuotantotalousinssienkin suosima jatkuvan parantamisen periaate. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ruoka olisi maultaan tyydyttävää, se ei vielä riitä. On pyrittävä löytämään parempia tapoja tehdä sama ruoka uudestaan seuraavalla kerralla. Lite bättre, sanoi Currekin jo vuonna 1995.

Sittemmin yhden miehen suurtalouskeittiöni ruokalista on laajentunut muutamilla edelliset kriteerit täyttävillä ruokalajeilla kuten tuunattu makaronilaatikko, jauhelihakeitto koko perheelle, perusjätkän pekonipyttäri sekä lukuisat munakasvariaatiot. Erityisesti jauhelihakeitto on saavuttanut suuren suosion omassa keittiössäni. Helppoa,  suomalaista ja terveellistäkin. Lisäksi joskus harvoin tulee syötyä eineksiä, mutta niistä ei paljoa kertomista ole. Sanottava on kuitenkin, että täällä on turha edes yrittää elää einesmakaronilaatikolla tai kuraläppäpizzoilla. Hyllymetrejä ko. ruuankuvausmassan esillepanoon on käytetty vain murto-osa siitä, mihin Suomen supermarketeissa on totuttu.

Tämänkertainen ruoka-aiheinen blogitekstini keskittyi lähinnä selvitytymiseen, mutta toki sveitsiläinen ruokakulttuuri on paljon muutakin kuin makaronilaatikkoa ja jauhelihakeittoa. Se on mm. juustoa, juustoa ja juustoa. Kuten yleensäkin elämässä, on tässäkin asiassa kuitenkin hyvästä kiivetä tyvestä puuhun eikä toisin päin. Seuraavissa ruoka-aiheisissa blogipostauksessa voimme rauhassa siirtyä Maslowin tarvehierarkian korkeammille tasoille toteuttamaan itseämme, sillä fysiologiset edellytykset henkiinjäämiselle on nyt turvattu.

Berniläinen eloonjäämiskeitto (noin 4 annosta)

Tarvitset:

8-10 keskikokoista perunaa

n. 400g jauhelihaa

2 keskikokoista sipulia

2-4 valkosipulinkynttä oman maun mukaan

3-4 porkkanaa

1,5 lihaliemikuutiota

Kokonaisia mustapippureita noin 15-20 kpl. 

Vettä

Suolaa

Tuoretta persiljaa

Aloita projekti kuorimalla ja pikkomalla perunat, porkkanat, sipuli sekä valkosipuli. Nakkaa kaikki pilkkeet  isohkoon kattilaan.  Pienessä kattilassa keiton tekeminen on nimittäin ankeata puuhaa. Lisää vettä niin, että potut poikineen peittyvät reilusti. Lisää lihaliemikuutiot ja pippuri. Suolan kanssa kannattaa olla varovainen, sillä  lihaliemikuutiot ovat jo itsessään suolaisia. Samoin lihaliemikuution kanssa maltti on valttia. Ei ole kivaa, jos keitto maistuu pelkästään sille. Laita seuraavaksi koko hoito liedelle, laita kansi päälle ja anna kiehua.

Sillä välin kun juurekset kypsyvät, ruskista jauheliha. Jauhelihaa ei välttämättä tarvitse maustaa erikseen, mutta ei kai siitä haittaakaan ole. Suosittelen käyttämään kohtuullisen vähärasvaista lihalaatua, sillä jumalattomat rasvakökkäreet keiton jäähtyessä eivät lisää ruuan houkuttelevuutta tulevina ruokailupäivinä.

Kun juurekset ovat viittä vaille kypsiä, lisää jauheliha keiton sekaan. Anna porista vähän aikaa kunnes keitto on kypsää. Silppua reippaasti tuoretta persiljaa, nakkaa silppu kattilaan ja käännä pari kertaa. Muista, että persiljaa et voi laittaa liikaa! Persiljaa lisäämällä osoitat myös omaa kunnianhimoasi kokkina ja näytät, että et mene siitä, mistä aita on matalin. Olet siis kova luu.

 Guete, sanoi berniläinen, kun hyvää ruokahalua toivotti!

Alppispesiaali, osa 2

Edellisessä numerossa alppilajeista tarkastelussa oli kelkkailu, mutta tällä kertaa paneudumme slalomin  vauhdikkaaseen maailmaan. Kahden päivän laskettelulomamme suuntautui Lounais-Sveitsiin Fieschin kylän liepeillä sijaitsevalle laskettelukeskusryppäälle. Alueen kolmen laskettelukeskuksen rinteiden yhteispituus on 100 km, joten laskettavaa riitti mukavasti pariksi päiväksi.

Nousimme perjantai-iltana junamatkan jälkeen pimeyden jo vallitessa gondolihissillä majapaikkaamme, joka sijaitsi noin 2200 metrin korkeudessa. Kuvankaunis vuoristokylä takanamme kutistui kutistumistaan hissin kuljettaessa meitä kohti korkeuksia. Myös korvani viestittivät jatkuvalla paukkeellaan ilmanpaineen pienemisestä. Toinen syy korvien paukkumiseen tosin oli iltavuoron hissipojan kieroutunut musiikkimaku, sillä saimme nauttia täyteen ahdetussa hississä jodlauksella ryyditetystä iskelmästä. Eipähän ollut ainakaan mitäänsanomatonta hissimusiikkia! Majapaikkaan saavuttuamme ilta kului matkatovereihin tutustuessa sekä aamua odottaessa. Olisiko keli aurinkoinen? Miten onnistuisi Himoksen peikkorinteen kasvatilta leikkaava käännös Alpeilla?

Kun aamu valkeni, näky majapaikkamme ikkunasta oli  upea. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja joka puolelta meitä vartioivat jylhät Alpit. Rynnimmekin aamupalan jälkeen suoraa päätä suksivuokraamon  kautta rinteeseen. Vaikka vertailu härmäläisiin mäkiin on täysin turhaa niin on sanottava, että kyllähän laskemisesta nauttii toisella tavalla, kun rinne on pidempi kuin kerralla jaksaa laskea alas. Myös itse laskeminen tuntui kenties paremmalta kuin koskaan. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea porukkamme esilaskijana toimineelle Antti Peltoselle, jonka peesissä oli hyvä kantata Alppien syrjää alas.

Kohteenamme ollut Jungfau-Fieschin vuoristoalue on erityisen kuuluisa läntisen Euraasian suurimmasta jäätiköstä, Aletschista. Pituutta Aletschilla on 23 km ja paksuutta enimmillään 900 m. Sen ikijää peittää allensa yhteensä 350 neliökilometrin alueen. Verrokiksi voitaneen ottaa  pääkaupunkimme Helsinki, jonka maapinta-ala on 214 neliökilometriä. Alkuillasta auringonlaskun luodessa kontrastia vuoristomai-semalle jäätikkö olikin varsin vaikuttava näky.

Sunnuntaina auriko oli poissa ja tilalle oli tullut sankka lumipyry, mutta laskimme työläästä kelistä huolimatta koko päivän. Toisen laskupäivän yllättävimmät hetket koettiinkin rinteen ulkopuolella. Pahaa aavistamattomina tilasimme tsekkiläisen ystäväni kanssa lasilliset glühweinia laskupäivän päätteeksi. Liekö vuoristoilma sekoittanut päämme vai baarimikon annostelumitta ollut hukassa, mutta hehkuviinit nautittuamme totesimme olevamme koko porukan ainoat, joita väsymys ei painanut ja joilta hymykin irtosi suorastaan epäilyttävän kevyin perustein. Hölmösti virnuillen matkasimme hissillä takaisin vuoristolaaksoon ja hyppäsimme junan kyytiin.

Kun nousimme junaan, oli suurin osa seurueestamme viikonlopun jäljiltä täysin kanttuvei ja valmiina nukahtamaan hetkellä millä hyvänsä. Kiitos glühweinin, olotilamme ei ollut ystäväni kanssa yhtä uninen. Istuimmekin  paikallisjunan viimeiseen vaunuun hieman erilleen muista. Muistin ottaneeni mukaani pienen matkakaiuttimen ja laiton soimaan lempimusiikkiani. Ystäväni vuorostaan osoitti erinomaista pelisilmää kaivamalla esiin pullollisen skottiviskiä. Junan kiemurellessa alppilaaksossa ja viisitoistavuotiaan Glenfiddichin tuodessa tuulahduksen Skotlannin ylämailta musiikki kuulosti paremmalta kuin aikoihin. Olo ei ollut väsynyt mutta ei myöskään pirteä. Kenties valaistuneesta Zen-munkista tuntuu tältä? Konduktöörikään ei välittänyt tarkastaa lippujamme. Oli pakko jatkaa hymyilemistä. Näihin maisemiin palaan vielä.

Fieschin alppikylä.

Ruokatauko.

Jyrkkä? Ei voi pitää paikkaansa.

Tai sitten voi.

Tyylinsä kullakin.

Monobaari.

Mäki, joka oli japanilaiselle tytölle liikaa, vaikka huutelimme kannustushuutoja kuten "kamikaze". Seuraus: itku. 

Aletschgletcher, Euroopan suurin jäätikkö.

Mr Skiteacher

Turmiollinen glühwein.

Uisge in the train.

Alppispesiaali, osa 1

Viimeisestä tilannepäivityksestä on vierähtänyt tovi, ja sillä välin on ennättänyt tapahtua paljon. Koska toiveet edes kohtuullisen reaaliaikaisesta tilanneseurannasta saavat muutoin väistyä, hyppäänkin tällä kertaa suoraan kahden viimeisen  viikonlopun tapahtumiin.

Vaihtokohdettani valitessani vaakakupissa painoivat hyvin raskaasti Alpit. Halusin päästä temmeltämään Keski-Eurooppaa hallitseville sedimenttikerrostumille, koska en ollut aikaisemmin niillä vieraillut. Viimeisen kymmenen päivän aikana on tilanne kuitenkin korjattu ja Alppien rinteitä testailtu pariinkin otteeseen; ensin kelkkaa ohjastaen, minkä jälkeen sukset jalassa mutkamäkeä laskien. Tässä episodissa kuitenkin enemmän kelkkailusta.

Kun joku mainitsee sanan kelkkailu, omaan mieleeni tulee ensimmäisenä jokapojan unelmajoululahja eli Stiga rattikelkka. Tälle reissulle ilmoittautuessani ymmärsin jotain muuta olevan luvassa - niin rinteen kuin kelkankin puolesta. Menopelinä toimisi nimittäin vanha kunnon jalaskelkka ja rinnekin tulisi ennakkotietojen mukaan olemaan aavistuksen takapihan pulkkamäkiä pidempi: pituutta yhteensä 15 km ja korkeuseroa 1600m! Näillä strategisilla mitoilla kyseessä olisi siis Alppien pisin kelkkamäki. Kelkkailu onkin ympäri Alppeja edelleen varsin suosittu ja erittäin perinteinen ajanviete, vaikka muita lumellaliikkumismuotoja on sittemmin ilmaantunut pilvin pimein.

Päiväretkemme Grindelwaldin laskettelukeskukseen alkoi  lauantaina aamuvarhain. Paikallisjuna puksutti määränpäähämme ennennäkemättömän mutkaisia ja mäkisiä raiteita pitkin sveitsiläiseen tapaan minuutilleen aikataulussa. Olimmekin perillä Jungfraun ja muiden uljaiden vuorten juurella jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Nousimme aluksi gondolihissillä n. 2200 metriin, minkä jälkeen jatkoimme kävellen Faulhorn-vuoren laelle vielä noin 300 korkeusmetriä. Keski-Suomen vuoriin tottuneelle turistille kävelymatka tarjosi maisemallisesti varsin viehttävää vaihtelua, vielä kun kelikin helli retkikuntaamme auringon paistaessa täydeltä terältä. Seurueemme naispuolisten korealaisvahvistusten tyly kohtalo oli kuitenkin jäädä hissiasemalle säädyllisten housujen ja kenkien puuttuessa. Korkokengissä ja leggingseissä kun ei vuoristoon ole asiaa.

Kolmen tunnin vuorikiipeilyn jälkeen oli aika suunnata kelkan jalakset kohti alhaalla siintävää vuoristolaaksoa ja ottaa käsijarru - tai tässä tapauksessa jalkajarru - pois päältä. Jalaskelkkoihin tottumattomalle märkäkorvalle oli tarjolla aluksi melko kylmää kyytiä, sillä totesin ohjattavuuden olevan kapistuksessa vähintäänkin omalaatuinen. Ennen kuin mies alkoi kuljettamaan kelkkaa eikä toisin päin, oli muutama sukellus kinokseen naama edellä välttämätön kokemus. Lopulta homma saatiin kuitenkin Häkä Häkkisen sanoin balanssiin ja optimaalinen kaarreajotaktiikka löytyi. Holtitonta mutta hauskaa!

Myös suomalaiseen geeniperimään sisäänkoodattu kilvanajovietti heräsi minussa kelkkailun tiimellyksessä. Viimeiset kilometrit tultiin alas kengänpohjia säästellen ja kanssakelkkailijoita ohitellen. Välillä onnistuin tekemään jopa drifting-henkisiä sivuluisukäännöksiä ja jatkamaan laskemista sujuvasti vauhdin hiipumatta. Touhu oli kuitenkin sen verran rankkaa takamukselle, että ennen ruutulippua oli pakko tehdä varikkopysähdys rinneravintolassa. Bratwurst-Glühwein -yhdistelmän tankattuani olin taas painovoiman paras kaveri ja valmiina ohjastamaan ajokin menestyksekkäästi takaisin vuokraamopilttuuseen. Kokemuksen jälkeen en ihmettele, miksi ikähaitari kelkkailijoiden keskuudessa on vauvasta vaariin. On se vain hauskaa iästä riippumatta!

PS. Luin uutisista, että Jyväskylässä on saatu talven aikana nauttia kokonaista 18 h auringonpaistetta. Olen kertonut uutisen muutamalle ystävälleni täällä, minkä jälkeen olen saanut epäuskoisia katseita osakseni. Voittekin siis varmasti arvata, mitä tapahtui suomalaiselle kalkkinaamalle Alppien auringossa ilman aurinkovoidetta. Mutta olihan se sen väärti!

Grindelwaldin juna-asema.

Ensin ylös, sitten alas.

Rötväystuokio.

Kelkkailudelegaatio kokonaisuudessaan.

Paremmalla ohi.

Pit stop...

...jonka jälkeen takaa-ajovaihde päälle.

Kielikurssia ja käytäväbileitä

Saapumiseni jälkeen minulla oli pari päivää aikaa ihmetellä ympäristöä sekä hoidella juoksevia asioita ennen saksan preppauskurssin alkua. Löysinkin asuntolan lähistöltä mukavan lenkkipolun, jonne tulee varmasti  vielä useasti mentyä ulkoiluttamaan lenkkitossuja.

Viikonloppuna vuorossa oli ensikosketus erasmusopiskelijan arkeen, eli ensimmäiset kekkerit asuntolassa. Epävirallisena tutorina reissussa minulla oli huonenaapurini Roberto. Hän on kotoisin Etelä-Sveitsin italiankieliseltä alueelta Tichinon kantonista. Kuten jokaisen tutorin  tärkeimpiin velvollisuuksiin kuuluu, ohjeisti hän minua hinta-laatusuhteeltaan parhaan oluen valitsemisessa. Kelpo keppana löytyikin paikallisesta kulutushyödykeliikkeestä hämmästyttävän edulliseen 50 sentin hintaan 0,5 l pulloa kohti. Aivan parhaita maltaita on tietysti turha odottaa tällä hinnalla nauttivansa, mutta kuka haluaa enää ruotsinlaivalle? Ilta itsessään sujui varsin rauhallisesti, ja uusia tuttavuuksia kertyi jälleen runsaasti. Onkin hauskaa huomata, että asuntolan käytävillä saa jo nyt kulkea jatkuvassa tervehdysvalmiudessa kuin armeijassa konsanaan.

Maisemia lenkkipolun varrelta.

Ensimmäiset illanistujaiset sekä Denner-Lager.

Maanantaina loppuikin sitten lusmuilu ja oli aika kohdata saksan kieli silmästä silmään preppauskurssin merkeissä. Aamuyhdeksältä kurssille vääntäydyttyäni ensimmäisenä hassunhauskana lämmittelytehtävänä oli jakautua pareihin, kertoa itsestä jotain saksaksi ja vastavuoroisesti kysellä samoja asioita parilta. Parikseni valikoitui liettualainen perheenäiti, joka omaan korvaani puhui lähes täydellistä saksaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksi ihmeessä hän on preppauskurssilla oppilaana eikä opettamassa? Pian myös totesin olevani käytännössä kommunikointikyvytön. Pitkä tauko edellisestä kurssista ja senkin kyseenalainen suorittaminen aiheutti tässä vaiheessa akuuttia katumusta. Lisäksi google-translate huijaukseni postitse palautetussa tasokokeessa aiheutti alati lisääntyviä omantunnontuskia. Entä jos kaikki tällä kurssilla ovat natiiveja kuten tämä rouvashenkilö? Tilannettani pahensi entisestään se, että aina kun yritin kysyä englanniksi jonkin sanan merkitystä parini vastasi minulle saksaksi. Lisäksi hän korjasi kysymättä ja pyytämättä jokaisen mahdollisen virheen, jonka puhuessani tein. Lopulta tosin tälle kaikelle selvisi syy: nainen ei osannut puhua lainkaan englantia. No, kukaan meistä ei ole täydellinen.

Tiedättehän, että keholla on taipumus hylkiä vieraita substansseja. Äkillinen ja liiallinen annos saksan kieltä aiheutti minussa ilmeisesti jonkinlaisen dagenefterin ja niinpä tulin seuraavana päivänä kipeäksi. Pari päivää tutkin kämppäni kattoa kuumeisena sängyn pohjalta, kunnes torstaina pääsin takaisin kurssin vahvuuteen. Ravakasta alusta huolimatta positiivinen asia kurssissa on, että porukka on oikein mukavaa. Pian sain myös huomata, että en ole ainut keskinkertainen saksantaitaja ja sain hieman balsamia haavoilleni. Myös ensimmäisellä tunnilla piinallisia hetkiä minulle aiheuttanut liettualaisleidi on osoittautunut lopulta varsin humaaniksi olennoksi. Muut kurssilaiset tulevat mm. Puolasta, Japanista, Briteistä, Meksikosta, Ranskasta, Australiasta sekä Venäjältä. Varsin monipuolinen kattaus on siis kyseessä, ja niinpä poristavaa on riittänyt - tässä vaiheessa enemmän englanniksi kuin saksaksi tosin. Immuniteetti kevätflunssaan sekä saksa-kankkuseen on nyt hankittu, ja jatkohan ei voi kuin olla nousujohteinen!

Kielikurssin porukka miinus meikäläinen.

Kotini on linnani

Saavuttuani asuntolaan ja kauneusunilta herättyäni seuraavat ongelmat olivat länsimaalaista ihmistä kaksi eniten järsivää asiaa, eli toimimaton internet ja kurniva maha (tuossa nimenomaisessa järjestyksessä). Netti saatiin pian pelittämään avuliaan sisäkön opastuksella ja välittömät esteet ruuan hankkimiselle oli näin poistettu. Enää oli löydettävä adapteri pistorasiaan, jotta saataisiin ionit virtaamaan kohti läppärin tyhjentynyttä akkua. Tutkimuskävelyllä ruokakauppa löytyi kohtuullisen vaivattomasti ja niinpä aamuöiset dönerinrippeet saivat pian vatsassani seuraa.

Majoittuessa oli luonnollisesti luotava katsaus myös asuntolan yleisiin fasiliteetteihin. Perusajatuksena on, että yhdellä käytävällä majailee noin kymmenen asukasta, jotka jakavat saman keittiön. Jokaisella asukkaalla on ikioma huone, mutta vessa sekä suihku jaetaan seinänaapurin kanssa. Oma huone on varsin viihtyisä, vaikkei mistään design-luukusta voikaan puhua. Hipserimäisenä sisustuksellisena yksityiskohtana mainittakoon jousilla varustettu punainen kirjoituspöydän lamppu, jollaista J. Karjalainenkin aikanaan eräässä laulussaan  todennäköisesti rämpytteli. Kotoisalla kortsu -indikaattorilla (Kortepohja, toim. huom.) mitattuna kyse on siis varsin kelpo kämpästä, ainakin mikäli vertailukohdaksi otetaan DDR. Ulkoapäin asuntolarakennuksen visuaalista vetovoimaa voi toki hyvinkin verrata oman ylioppilaskylämme päämausoleumiin.

Asuntola. Oma lukaalini sijaitsee 1. kerroksessa.

Koodinimi karhunpesä. Ja lamppu.

Kyökissä pyöriessäni tapasin myös käytävän muita asukkeja ja kävi ilmi, että olen ensimmäisten saapuneiden vaihtareiden joukossa. Lisäksi ymmärsin, että käytävällämme asuvat muut opiskelijat ovat pääasiassa muualta Berniin muuttaneita sveitsiläisiä sekä tutkinto-opiskelijoita. Tämähän sopii minulle mainiosti, sillä olin ennen vaihtoani kuullut monien kertovan paikallisiin tutustumiseen olevan yllättävän vaikeaa. Jaetun keittiön myötä pitäisi kulttuurisen kanssakäymisen kuitenkin mahdollistua esteettömästi.

Tässä vaiheessa olen myös ennättänyt tekemään muutamia havaintoja alueesta, jolla asuntolamme sijaitsee. Kyseessä on Pohjois-Bümplizin kaupunginosa keskustan länsipuolella, joka kuulemani mukaan on paikallinen ghetto. Täytyy sanoa, että kovin on siisti sveitsinpojan versio ghetosta. Talot ovat ehkä hieman rumia, mutta lähiöbaarit loistavat poissaolollaan eikä Peroja, Raneja tai muitakaan sekakäyttäjä-Seppoja näy mailla eikä halmeilla. Korkeintaan silloin tällöin jokin nuorisoporukka saattaa tulla kadulla vastaan ja kuunnella iPhonestaan kovaäänisesti räppiä tai muuta epäsovinnaista musiikkia. Kaikkialla on lisäksi todella siistiä. Tämä fiilis siis muutaman päivän perusteella, enkä pistä ollenkaan pahakseni jos kyseinen fiilis myös säilyy.

Kaupungin keskustaan en ole vielä kovin perusteellisesti tutustunut. Bernissä kuitenkin asustaa noin 120 000 silmä- ja korvaparia, eli asukasluvulla mitattuna kyse on Jyväskylän kokoisesta kaupungista. Ensivaikutelmien perusteella Bern tuntuu kuitenkin Jyväskylää suuremmalta. Tämä selittynee sillä, että Bern on pinta-alalla mitattuna huomattavasti Jyväskylää pienempi. Populaa siis vilisee kadulla ja julkisissa silmiinpistävästi enemmän kuin nykäskylässä. Lisäksi kyseessä on liikenteen keskittymä, mikä näkyy erityisesti rautatieasemalla liikuttaessa. Sveitsiläiset ovatkin rautatiehullua kansaa, heille nimittäin kertyy eniten junailukilometrejä vuodessa asukasta kohden koko maailmassa - jopa ennen japanilaisia.

Elämä rullailee Sveitsin mittellandissa siis eteenpäin varsin mukavasti ja kelikin on kesäinen kuin mikä   lämpötilan pyöriessä lähempänä kymmentä lämpöastetta. Seuraavana koettelemuksena vastaan tulee saksan preppauskurssi, mutta siitä lisää tuonnempana.

Auf wiedersehen Finnland!

Suunnatessani vaihtoon blogin pitäminen ei ollut ensimmäisiä asioita mielessäni. Vaikka seuraava saattaakin kuulostaa kliseiseltä vaihtojargonilta, tarkoituksena oli lähteä avoimin mielin tutstumaan vieraaseen kulttuuriin sekä uusiin ihmisiin - mitäpä muuta sitä vaihdolta oikeastaan voi odottaa.

Perille päästyäni kesti viikon, kunnes ajatus blogin kirjoittamisesta alkoi tuntua kiintoisalta vaihtoehdolta.  Kun opettelee arkea uudessa paikassa, tekee väistämättä havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Havaintojen ja hauskojen sattumusten seuratessa toisiaan tajuaa nopeasti, että asioita voisi olla fiksua jäsennellä kirjalliseen muotoon, jottei kaikki unohdu saman tien. Tällöin niistä olisi enemmän iloa itselle ja parhaassa tapauksessa myös muille. Blogin kantavana ajatuksena olkoonkin siis seuraava tuntemattoman ajattelijan mietelause, jonka olen bongannut erään globaalin tilintarkastustoimijan korruptiolehtiön reunasta: Kirjoitan saadakseni selville, mitä ajattelen.

Vaihtokohteenani toimii seuraavan neljän kuukauden ajan Bern, joka on Sveitsin ja samalla myös Bernin kantonin pääkaupunki. Perimätiedon mukaan kaupungin perustanut herttua nimesi kaupungin ensimmäisen metsästysreissulla vastaan tulleen eläimen perusteella, joka sattui olemaan metsiemme kuningas eli karhu. Karhu koristaa täten myös kantonin vaakunaa ja nyt lisäksi tämän blogin nimeä.

Sveitsiläinen naapurini arvosti  löytämiäni sisätossuja.

Matkani kohti sveitsinmaata alkoi Helsinki-Vantaan kentältä pienellä viivytyksellä. Luontoäiti oli päättänyt järjestää iltapäivälle sen verran sakean lumipyryn, että lähtö viivästyi kahdella tunnilla. Lopulta de-icingin jälkeen koneen kokka saatiin käännettyä kohti Tegelin lentokenttää. Berliinissä vaihtoaikani olikin sopivasti kutistunut viidestä kolmeen tuntiin viivytyksen vuoksi. Lentokentällä palloilu meni oikein mukavasti ja jatkoyhteys Zürichin kentälle järjestyi ongelmitta. Yhdessä vaiheessa tosin luulin jatkolentoni olevan tunnin myöhässä, mutta tämä paljastukin katalan tunnin aikaeron aiheuttamaksi harhaksi. Kiistatta hieman noloa, mutta älkää kertoko kenellekään.

Päästyäni Zürichiin menomatkani varsinainen seikkailuvaihe alkoi. En nimittäin ennättänyt ajoissa lentokentältä kaupungin pääjuna-asemalle ja myöhästyin tämän vuoksi illan viimeisestä junasta Berniin. Oloani saattoi kuvailla yksinäiseksi, kun raahailin matkalaukkujani pitkin Zürichin tyhjää juna-asemaa miettien eri vaihtoehtoja. Lopulta etsiydyin taksijonoon ja kysäisin taksikuskilta "halpaa" majoitusvaihtoehtoa. Alle parinsadan frangin (n. 160€) ei kuulemma oikein irtoaisi, joten niinpä pyysin taksikuskia kuljettamaan minut lähimpään kebab-pizzeriaan, jossa voisin kuluttaa aikaani siihen saakka, kunnes aamun ensimmäinen juna lähtee. Taksikuski toki myös tarjoutui kuljettamaan minut suoraan Berniin vaivaisella 500 frangin hinnalla, mutta sanoin kuitenkin ei kiitos sinällään reilulle tarjoukselle - aamujunan lähtöön kun oli enää viisi vaivaista tuntia aikaa. Sen aikaa nyt vaikka, no, istuu kebab-pizzeriassa.

Kebabmiehet olivat minua kohtaan erittäin ystävällisiä ja yön  pilkittyäni he tarjosivat minulle jopa lähtökahvit firman piikkiin. Anivarhain aamulla yhden miehen karavaanini liikahti jälleen päättäväisesti kohti Zürichin pääjuna-asemaa ja Berniä. Oloani saattoi kieltämättä kuvata tässä vaiheessa hieman ryytyneeksi, mutta loppumatka opiskelija-asuntolaan sujui kuitenkin ongelmitta. Kun matkalaukut oli saatu huoneeseen, tekivät suihku ja pikku kauneusunet ennennäkemättömän gutaa. Reissun ensimmäinen etappi oli saavutettu, mutta keleksissä  kutitteli jo seuraavien haasteiden selättäminen. Niistä lisää ensi numerossa.