Karhun Kainalossa: Alppispesiaali, osa 2

Edellisessä numerossa alppilajeista tarkastelussa oli kelkkailu, mutta tällä kertaa paneudumme slalomin vauhdikkaaseen maailmaan. Kahden päivän laskettelulomamme suuntautui Lounais-Sveitsiin Fieschin kylän liepeillä sijaitsevalle laskettelukeskusryppäälle. Alueen kolmen laskettelukeskuksen rinteiden yhteispituus on 100 km, joten laskettavaa riitti mukavasti pariksi päiväksi.

Nousimme perjantai-iltana junamatkan jälkeen pimeyden jo vallitessa gondolihissillä majapaikkaamme, joka sijaitsi noin 2200 metrin korkeudessa. Kuvankaunis vuoristokylä takanamme kutistui kutistumistaan hissin kuljettaessa meitä kohti korkeuksia. Myös korvani viestittivät jatkuvalla paukkeellaan ilmanpaineen pienemisestä. Toinen syy korvien paukkumiseen tosin oli iltavuoron hissipojan kieroutunut musiikkimaku, sillä saimme nauttia täyteen ahdetussa hississä jodlauksella ryyditetystä iskelmästä. Eipähän ollut ainakaan mitäänsanomatonta hissimusiikkia! Majapaikkaan saavuttuamme ilta kului matkatovereihin tutustuessa sekä aamua odottaessa. Olisiko keli aurinkoinen? Miten onnistuisi Himoksen peikkorinteen kasvatilta leikkaava käännös Alpeilla?

Kun aamu valkeni, näky majapaikkamme ikkunasta oli upea. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja joka puolelta meitä vartioivat jylhät Alpit. Rynnimmekin aamupalan jälkeen suoraa päätä suksivuokraamon kautta rinteeseen. Vaikka vertailu härmäläisiin mäkiin on täysin turhaa niin on sanottava, että kyllähän laskemisesta nauttii toisella tavalla, kun rinne on pidempi kuin kerralla jaksaa laskea alas. Myös itse laskeminen tuntui kenties paremmalta kuin koskaan. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea porukkamme esilaskijana toimineelle Antti Peltoselle, jonka peesissä oli hyvä kantata Alppien syrjää alas.

Kohteenamme ollut Jungfau-Fieschin vuoristoalue on erityisen kuuluisa läntisen Euraasian suurimmasta jäätiköstä, Aletschista. Pituutta Aletschilla on 23 km ja paksuutta enimmillään 900 m. Sen ikijää peittää allensa yhteensä 350 neliökilometrin alueen. Verrokiksi voitaneen ottaa pääkaupunkimme Helsinki, jonka maapinta-ala on 214 neliökilometriä. Alkuillasta auringonlaskun luodessa kontrastia vuoristomai-semalle jäätikkö olikin varsin vaikuttava näky.

Sunnuntaina auriko oli poissa ja tilalle oli tullut sankka lumipyry, mutta laskimme työläästä kelistä huolimatta koko päivän. Toisen laskupäivän yllättävimmät hetket koettiinkin rinteen ulkopuolella. Pahaa aavistamattomina tilasimme tsekkiläisen ystäväni kanssa lasilliset glühweinia laskupäivän päätteeksi. Liekö vuoristoilma sekoittanut päämme vai baarimikon annostelumitta ollut hukassa, mutta hehkuviinit nautittuamme totesimme olevamme koko porukan ainoat, joita väsymys ei painanut ja joilta hymykin irtosi suorastaan epäilyttävän kevyin perustein. Hölmösti virnuillen matkasimme hissillä takaisin vuoristolaaksoon ja hyppäsimme junan kyytiin.

Kun nousimme junaan, oli suurin osa seurueestamme viikonlopun jäljiltä täysin kanttuvei ja valmiina nukahtamaan hetkellä millä hyvänsä. Kiitos glühweinin, olotilamme ei ollut ystäväni kanssa yhtä uninen. Istuimmekin paikallisjunan viimeiseen vaunuun hieman erilleen muista. Muistin ottaneeni mukaani pienen matkakaiuttimen ja laiton soimaan lempimusiikkiani. Ystäväni vuorostaan osoitti erinomaista pelisilmää kaivamalla esiin pullollisen skottiviskiä. Junan kiemurellessa alppilaaksossa ja viisitoistavuotiaan Glenfiddichin tuodessa tuulahduksen Skotlannin ylämailta musiikki kuulosti paremmalta kuin aikoihin. Olo ei ollut väsynyt mutta ei myöskään pirteä. Kenties valaistuneesta Zen-munkista tuntuu tältä? Konduktöörikään ei välittänyt tarkastaa lippujamme. Oli pakko jatkaa hymyilemistä. Näihin maisemiin palaan vielä.