Rhone, Riviera, Räikkönen

Viikko takaperin lähdimme roadtripille Ranskaan, sillä olihan Sveitsissä tullut jo luuhattua yhteen putkeen lähes kaksi kuukautta. Kunnianhimoinen suunnitelmamme patonkimaan valloitukselle eteni reittiä Lyon-Marseille-Cannes-Nizza-Monaco. Alkumatka viihdyttäisiin siis Rhonen ympäristössä ja suistossa, minkä jälkeen siirryttäisiin ranskalaisen Rivieran sykkeeseen. Viiden kaupungin koluaminen neljässä päivässä tarkoittaisi  myös kohtuullisen tiukkaa aikataulua, mutta pitäähän roadtripillä muutakin tehdä kuin loikoilla palmun alla.

Torstaiaamuna autovuokraamon VW Touranin sisätilat joutuivat todelliseen tulikokeeseen, kun seitsemän hengen seurueemme sulloutui matkatavaroineen kyytiin. Tiivis tunnelma ei kuitenkaan menoa haitannut, kun käänsimme auton keulan kohti Geneven moottoritietä ja Ranskan rajaa. Tunnelmaa taikoi myös cd-levy, jolle jokainen oli valinnut musiikkia omasta kotimaastaan. Suomea levyllä edustivat mm. Karri Koira, JVG sekä J. Karjalainen. Levyn avausraitana toimi hieman tuntemattomamman, mutta myöskin osittain suomalaisen elektronisen musiikin ryhmän, Above & Beyondin, kappale You got to go. Biisin videolla nuoret kaverukset lähtevät roadtripille, joten mikäpä olisikaan sopinut paremmin hetkeen!

Muutaman tunnin ajettuamme saavuimme ensimmäiseen määränpäähämme, Rhonen varrella sijaitsevaan Lyoniin. Jo parkkihallissa oli helppo huomata, että maa oli vaihtunut. Sisällä nimittäin soi vienosti klassinen musiikki tunnelman ollessa jopa romanttisen puolella. Tämä ei olisi mitenkään mahdollista peripragmaattisessa Sveitsissä saati loskan ja Radio Novan täyttämissä suomalaisissa parkkihalleissa. Lyonissa vierailimme vanhassa kaupungissa sekä sitä vartioivassa katedraalissa, joka olikin tunnelmaltaan varsin vaikuttava paikka. Vanhasta kaupugista löysimme myös mielenkiintoisen miniatyyri- ja elokuvamuseon. Esillä oli mm. kuuluisissa elokuvissa käytettyjä hirviömaskeja, pienoismalleja ja muuta rekvisiittaa miniatyyrien lisäksi. Pienen pettymyken vanhalle Star Wars -fanille tuotti kuitenkin kuolemantähden puuttuminen valikoimista. No, toiseen kertaan.

Illan viiletessä asetimme navigaattorin määnpääksi  Rhonen suistolle sijoittuvan Marseillen. Puolen yön maissa saavuimme perille ja hakeuduimme hostelliimme, joka sijaisti vanhankaupungin välittömässä läheisyydessä. Jo yöllä oli aisittavissa, että olimme saapuneet täysin erilaiseen paikkaan kuin Lyon. Tunnelmaa korosti erityisesti myrsylukemia lähennellyt tuuli, joka lennätti roskia ympäriinsä kaupungin kapeilla ja pimeillä kujilla. Kaupungin historia yhtenä välimeren alueen suurimmista ja vanhimmista satamakaupungeista antaakin  Marseillelle sen omaleimaisen luonteensa. Paikka on toiminut tuhansien vuosien ajan eri kulttuurien sulattona, minkä huomaa helposti esimerkisi arkkitehtuurista, joka paikoin muistuttaa enemmän arabialaista tai afrikkalaista kuin eurooppalaista.

Majatalomme oli hinta-laatusuhteeltaan erinomainen ja viidentoista frangin hintaan sisältyi myös aamiainen. Siirryimme aamupalalta tutkimaan kaupunkia ja käveltyämme 50 metriä sai käsityksemme "erilaisesta kaupungista" välitöntä tukea. Porttikongissa pötkötti nimittäin kuollut mies. Tämän päättelimme siitä, että miehen silmät olivat auki, mutta elonmerkkejä ei näkynyt. Lisäksi hänen ympärillään ihmiset soittelivat johonkin hätäkeskusta vastaavaan instanssiin hyvin huolestuneen näköisinä.

Alkuillasta käänsimme auton nokan vielä kohti Cannesia ja Nizzaa. Pikavisiittimme Cannesiin suuntautui lähinnä rantakadun sykkeen fiilistelyyyn. Ajellessamme Porchejen ja Ferrarien seassa pitkin palmujen ja värivalojen reunustamaa rantabulevardia mieleeni palautui elävästi legendaarinen kolikkopeli Sega Rally sekä sen tarunomainen Riviera -rata.

Lauantaina tutustuimme vuorostamme Nizzan kaupunkiin, jossa meitä hellittiin auringonpaisteella ja peräti kymmenen asteen lämpötilalla. Olikin helppoa kuvitella miksi Ranskan Riviera on yksi maailman suosituimmista lomakohteista. Tunnelma kaupungissa on erittäin rento ja välimerellinen ja maisemat viimeisen päälle mukavat. Myöskin hintataso oli positiivinen yllätys Sveitsin tasoon tottuneelle. Päivän aikana tutustuimme jälleen vanhaan kaupunkiin sekä kipusimme sen liepeillä olevan vanhan linnoitusmäen päälle tutkimaan maisemia.

Illalla valloitusta odotti Monaco ja sen kuuluisa kasino kuskivuoron ollessa jälleen meikäläisellä. Monacossa parkkihallia etsiessämme onnistuin suunnistamaan paikallisen kerrostalon yksityiseen parkkihalliin. Joku asukas oli mennyt ilmeisesti juuri ennnen meitä ovesta sisään, minkä takia ovi halliin oli auki. Asia valkeni meille vasta poistuttuamme, kun totesimme hallin oven olevan kiinni ja aukeavan vain avaimella. Hetken odoteltuamme ovi aukesikin jonkun talon asukkaan tullessa ulos, ja pääsin ryöstämään oman automme takaisin kuin agentti konsanaan.

Naureskellessamme kasinon portailla koko jutulle tapahtui jälleen jotain yllättävää. Ranskalainen mies lähestyi minua ja ystävääni tarjoten ilmaisia lippuja piakkoin alkavaan konserttiin. Ohjelmassa olisi kuulemma Beethovenia viulistin, sellistin ja pianistin tulkitsemana. Niinpä rahan häviäminen kasinolla vaihtuikin osaltamme korkeakulttuuriin viereisessä Hotel de Paris Monte Carlossa. Vaikka Converseissa ja nahkarotsissa olo olikin hitusen alipukeutunut, oli koko juttu sen verran uskomaton, ettemme voineet kuin nauraa. 

Sunnuntaina herätessä oli helppoa olla suomalainen. Aamupalalla tiedotusvälineet hehkuttivat Kimi Räikköstä kauden avauskisan voitosta. Myös Italian puolella pysähtyessämme oli Jäämies tiedotusvälineiden luupin alla. Hyvä Kimi, you knew what you were doing! Kotiin ajellessamme keli oli koko matkan jotain surkean ja umpisurkean väliltä. Italian puolella saimme esimerkiksi niskaamme lunta kuin kotisuomessa konsanaan. Iltasella olimme kuitenkin onnellisesti kotona, ja niin oli ekskursiomme ranskalaisen Rivieran sydämeen saatu menestyksekkäästi päätökseen. Merci, France!

Lyon.

Lyonin katedraali.

Yläfemmat predatorin kanssa.

Feikkijournalismia.

Valkoinen talo elokuvasta Independence Day.

Elokuvamörköjä korjattavana.

Miniatyyrejä ihmettelemässä.

Miniatyyri #1

Miniatyyri #2

Lyonin vanhaa kaupunkia.

Port de Marseille.

Katujen filosofiaa.

Marseillen basiliskille on monta rappusta.

Maisemaa ja tuulta riiittää.

Cannes iltavaloissa.

Nizza.

Nizzan kivirantaa.

Korkeakulttuuria Monacossa.

Hotel de Paris.

Natural habitat.

Kotoisaa keliä Italiassa.

Keväänviettoa Geneveläisittäin

Viime viikonloppuna ohjelmaa järjestyi jälleen kuin tyhjästä, kun huomasimme, että Genevessä on menossa jokakeväinen megaluokan autonäyttely. Tänä vuonna tapahtuma järjestetään jo 83. kertaa ja autovalmistajien  keskuudessa se onkin yksi arvostetuimmista. Tämä näkyy mm. messuilla esiteltävien uutuusmallien määrässä. Autoiluaiheen koskettaessa minua hyvinkin läheltä päätös lähtemisestä ei ollut siis kovinkaan vaikea.

Periaatteen miehinä (ja naisena) tietysti autoilimme Geneveen junailun sijaan virittäytyäksemme samalla oikeaan tunnelmaan näyttelyä varten. Jotain järjestelyjen toimivuudesta kertoo se, että omia aivoja ei tarvinnut tapahtumaan löytääkseen käyttää juuri lainkaan. Opasteet parkkipaikalle, liikenteenohjaus sekä bussiyhteydet parkkipaikalta itse messuhallille toimivat kuin junan vessa tilanteeseen sopimatonta joukkoliikennekielikuvaa käyttääkseni. Jälleen kerran osoitus siitä, kuinka koko kansakunta tuntuu toimivan aivokirurgilta vaadittavalla tarkkuudella.

Autolla kohteeseen kuten asiaan kuuluu.

Vaikka suhtaudun ihmisten massakokoontumisiin monesti hieman penseästi, täytyy todeta, että messuhallin ulkopuolella olo oli kuin pikkupojalla. Jos joku tylsimys koittaa nyt itselleen vakuutella, että autoista innostuminen on lapsellista eikä millään mittapuulla järjenjuoksultaan terveen ihmislapsen hommaa, niin rohkenen olla eri mieltä. Vasta-argumenttina väitän, että mikäli hienot autot eivät väristä henkilökohtaista innostusviisaria laisinkaan, niin todennäköisesti henkilö on autuaan tietämätön siitä, millaisia fiiliksiä autoilu voi parhaimmillaan saada aikaan. Täysin syntistähän se on ilman muuta, mutta niin on kaikki muukin hauska tässä maailmassa. Nyt kuitenkin lätinät sikseen, sillä on aika astua pedon kitaan.

Suuresta houkutuksesta huolimatta en ala autotoimittajaksi enkä edes yritä kertoa, millaisia uutuusmalleja tai teknisiä hienouksia oli mikäkin valmistaja tuonut näytille. On kuitenkin eräs automerkki, jota en malta olla erikseen hehkutamatta: Aston Martin. Brittiläinen valmistaja, joka suutii mielestäni eleganttiudessaan ja urheilullisuudessaan kaikki muut. Sen jokaisen mallin hillityn sulava ja herrasmiesmäinen, mutta samalla äärimmäistä suorituskykyä uhkuva tyyli saa joskus jopa Ferrarit ja Lamborghinit tuntumaan pikkupoikien leikkiautoilta. Tätä mieltä olin ennen messuille menemistä ja entistä vakuuttuneempi asiasta olen nähtyäni kaikki mainitsemani superautot lähes vieretysten. Minua ei edes kiinnosta mikä niistä on nopein tai missä on eniten hevosvoimia. Yhdentekevää. Kenties ratkaiseva ero syntyykin jossain alitajuntani syövereissä. Kenties samaistun mielikuvissani enemmän Aston Martinilla ajavaan tuplanollilla varustettuun salaisen palvelun agenttiin kuin kuumaveriseen saapasmaan machoilijaan Ferrarin puikoissa.

Aston Martin - kyllä kiitos.

Vaikka edellisen esimerkin punninta on valitettavan hypoteettinen, on tunnerekisterin merkitys kulutushyödykkeiden kuninkaan valinnassa kiistatta mittava. Näyttelyssä tämä korostuu erityisesti, vaikka näennäisjärkevinä ihmisiolioina koitammekin muuta itsellemme väittää. Valtavan ristiriitaisten ärsykkeiden tulvan kohdatessa messukävijää päällimmäisenä mieleen jää nimittäin se, millainen tunnelma milläkin osastolla vallitsee. Onko se sympaattinen, kotoisa, tulevaisuushenkinen, vai kenties kitchinen, aneeminen tai muuten vain jämähtänyt. Tekninen etevyys toki tuo vakuuttavuutta, mutta koko homman voi pilata totaalisesti huonolla esillepanolla. Siksi ei olekaan yllättävää, että näyttelyssä oli tarjolla tanssia, soittoa ja visuaalisia tehosteita runsain mitoin. Seuraavassa videossa Fordin toteutus aiheesta.

Hyvä kysymys on myös se, miksi näyttely järjestetään juuri Genevessä. Vastaus tähänkin on hyvin yksinkertainen: missä on kysyntää, on myös tarjontaa. Sveitsissähän ostovoimaista porukkaa riittää ja lisäksi maantieteellinen sijainti on oivallinen. Erinomaisena esimerkkinä ostovoimasta toimikin eräs Ferrarin osastolla näkemäni tapaus. Yleensähän messuilla kalleimpien autojen välittömään läheisyyteen tai niiden sisälle on asiaa ainoastaan vip-vierailla. Ferrarin aidatulla vip-osastolla oli kuitenkin eräs malli (LaFerrari), joka oli vielä erikseen aidattu. Sen läheisyyteen ei siis ollut asiaa edes tavan vip-pulliaisella. Eräs venäläiseltä oligarkilta vaikuttanut herrasmies kuitenkin näytti kovasti neuvottelevan kaupoista Ferrari-jobbarin kanssa. Niinpä tuota miljoonan punnan punaista paholaista kiertäneet vitjat avattiin ja patu pääsi istukelemaan erikoisvartioidun Maranellon orin sisälle. Huvittavana seurauksena kaikki Ferrarin pilttuuta ympäröineet taatelintallaajat alkoivatkin kuvata pohattaa auton sijaan, mikä ei tuntunut lainkaan haittaavan miestä. Köyhät kyykkyyn!

Pitkä päivä näyttelyssä sai arvoisensa päätöksen takasin Berniin palattuamme. Kävelimme kadulla, kun takaamme kuului raa'asta voimasta viestivää murinaa. Sekunnin murto-osissa murina yltyi rujoksi karjunnaksi ja kyllä: Aston Martin Vanguish! Hetken olin kaivamassa kameraa esille, mutta totesin sen olevan turhaa, sillä perävalot olivat jo hävinneet kaukaisuuteen. Ihoni sen sijaan oli  edelleen kananlihalla ja korvissani soi kahdentoista sylinterin soittama väkevä sinfonia. Kenties vielä jonain kauniina päivänä kapellimestarin sauva on minun.

Autoja, autoja silmänkantamattomiiin.

Positiivisten muistijälkien synnyttämistä a'la Ford.

BMW:n scifilaboratoriohenkinen näyttelytila.

Future is here.

Jan ja Mercedeksen moottori.

Näyttelyn rumin -kilpailun suvereeni voittaja.

Unelma #2. Taustalla osastoista kaunein.

Maranellon meininkiä.

Elämää Sonaatin ulottumattomissa

Vaikka vaihto-opiskelu on sujunut tähän mennessä erittäin jouheasti eikä suuria vastoinkäymisiä ole ollut, on vastaan tullut myös uusia ja hämmennystäkin aiheuttavia asioita. Yksi näihin lukeutuvista on ehdottomasti  se tosiseikka, että Sonaatti ei ole monikansallinen yritys kuten ei myöskään Ilokiven ruokala (ainakaan vielä, tsemppia vääntöihin kollegat siellä edarissa). Opiskeljan ruokahuoltoa koskevaa kulttuurishokkia lisäävänä  asianhaarana toimii myös opiskelijalounaan valtio-osuuden puuttuminen sekä korkeahko päivittäiselintarvikkeiden hinta. Tähän kun lisätään se, että periaatteenani koko Jyväskylässä opiskeluni ajan on ollut, että syön koululla aina kun mahdollista, alkaa ei niin hyvänmakuinen soppa olemaan valmis. Kokkaustaitoni olivat nimittäin tänne saapuessani kohtuullisen kesäterässä, jos ne terässä ylipäätään olivat koskaan  olleetkaan.

This is where the magic is supposed to happen.

Saapumiseni jälkeen ensimmäisten päivien aikana pudotus oli karu. Ei sonaattia eikä äitiä lähettyvillä, mutta nälkä sen sijaan oli kintereillä yhtä useasti kuin Suomessakin. Yliopistolla on kyllä ruokala, mutta en ole kuullut ylistäviä arvioita siitä keneltäkään. Lisäksi normiateria on kalliimpi kuin paistopiste, mikä lisää asioinnin kynnystä huomattavasti, sillä voisinhan olla syömässä karitsanpihviä samalla rahalla. Kaupassakin kaikki tuotteiden nimet ovat saksaksi. Purjosipulin, perunoiden tai muiden keittojuuresten lähestyminen ilman täyttä varmuutta siitä, mitä on ostamassa ja miten sitä mahdollisesti tulisi käyttää ruuanlaitossa sai aikaan sen, että ensimmäisten päiveni aikana kauppareissuni muistuttivat pituudeltaan pyhiinvaellusmatkoja. Esimerkiksi lihaliemikuutioita sekä puuroa piti minun etsimäni ainakin kahdella eri reissulla, kunnes lopulta löysin kyseiset tuotteet. Kirosin myös sanakirjan, koska en löytänyt saksankielistä vastinetta kaikille tuotenimikkeille. 

Jotta peukalo saataisiin siirtymään kämmenen keskikohdalta edes hitusen lähemmäs sille kuuluvaa paikkaa, saivat myös kaikensorttiset ruokablogit ja kotikokkisivustot lisää liikennettä servereilleen. Ensimmäisenä ruokalajina päätin valmistaa jokamiehen perusratkaisun nälän poistamiseen, jauhelihakastikkeen. Tätä olikin tullut jo joskus muinoin kotisuomessa valmistettua, mikä teki siitä helposti lähestyttävän valinnan. Reseptin toteuttamiseen vaadittavaa paseerattua tomaattia tosin etsiskelin jälleen kaupasta lähemmäs puolisen tuntia, kunnes kyllästyin ja heitin arvalla jonkin tomaattipurnukan ostoskoriini. Vaikka itse kastikkeen valmistusprosessi oli ehkä hieman hapuileva, itse lopputulos miellytti makunystyröitäni huomattavan paljon. Maistuva itse tehty ruoka valoi uskoa tulevaan ja sai kokki-itsetuntoni nostamaan päätään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Sisulla tästä vielä noustaan!

Omaa kokki-identiteettiäni etsiessä olen päättänyt näin aluksi seurata eräänlaista kunnianhimoinen suurtalouskokki -ideologiaa. Kaikki me kauppatieteilijäthän tiedämme suurtuotannon edut: yksikkökustannus pienenee, kun asetusajat lyhenevät ja lisäksi työn organisointi on raaka-aineiden osalta helpompaa. On yksinkertaisempaa tehdä ruokaa muutamaksi päiväksi kerralla kuin joka päivä erikseen tihrustaa parsoja ristiin lautaselle hengen pitimiksi. Toinen ideologiani kulmakivistä on japanilaisten tuotantotalousinssienkin suosima jatkuvan parantamisen periaate. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ruoka olisi maultaan tyydyttävää, se ei vielä riitä. On pyrittävä löytämään parempia tapoja tehdä sama ruoka uudestaan seuraavalla kerralla. Lite bättre, sanoi Currekin jo vuonna 1995.

Sittemmin yhden miehen suurtalouskeittiöni ruokalista on laajentunut muutamilla edelliset kriteerit täyttävillä ruokalajeilla kuten tuunattu makaronilaatikko, jauhelihakeitto koko perheelle, perusjätkän pekonipyttäri sekä lukuisat munakasvariaatiot. Erityisesti jauhelihakeitto on saavuttanut suuren suosion omassa keittiössäni. Helppoa,  suomalaista ja terveellistäkin. Lisäksi joskus harvoin tulee syötyä eineksiä, mutta niistä ei paljoa kertomista ole. Sanottava on kuitenkin, että täällä on turha edes yrittää elää einesmakaronilaatikolla tai kuraläppäpizzoilla. Hyllymetrejä ko. ruuankuvausmassan esillepanoon on käytetty vain murto-osa siitä, mihin Suomen supermarketeissa on totuttu.

Tämänkertainen ruoka-aiheinen blogitekstini keskittyi lähinnä selvitytymiseen, mutta toki sveitsiläinen ruokakulttuuri on paljon muutakin kuin makaronilaatikkoa ja jauhelihakeittoa. Se on mm. juustoa, juustoa ja juustoa. Kuten yleensäkin elämässä, on tässäkin asiassa kuitenkin hyvästä kiivetä tyvestä puuhun eikä toisin päin. Seuraavissa ruoka-aiheisissa blogipostauksessa voimme rauhassa siirtyä Maslowin tarvehierarkian korkeammille tasoille toteuttamaan itseämme, sillä fysiologiset edellytykset henkiinjäämiselle on nyt turvattu.

Berniläinen eloonjäämiskeitto (noin 4 annosta)

Tarvitset:

8-10 keskikokoista perunaa

n. 400g jauhelihaa

2 keskikokoista sipulia

2-4 valkosipulinkynttä oman maun mukaan

3-4 porkkanaa

1,5 lihaliemikuutiota

Kokonaisia mustapippureita noin 15-20 kpl. 

Vettä

Suolaa

Tuoretta persiljaa

Aloita projekti kuorimalla ja pikkomalla perunat, porkkanat, sipuli sekä valkosipuli. Nakkaa kaikki pilkkeet  isohkoon kattilaan.  Pienessä kattilassa keiton tekeminen on nimittäin ankeata puuhaa. Lisää vettä niin, että potut poikineen peittyvät reilusti. Lisää lihaliemikuutiot ja pippuri. Suolan kanssa kannattaa olla varovainen, sillä  lihaliemikuutiot ovat jo itsessään suolaisia. Samoin lihaliemikuution kanssa maltti on valttia. Ei ole kivaa, jos keitto maistuu pelkästään sille. Laita seuraavaksi koko hoito liedelle, laita kansi päälle ja anna kiehua.

Sillä välin kun juurekset kypsyvät, ruskista jauheliha. Jauhelihaa ei välttämättä tarvitse maustaa erikseen, mutta ei kai siitä haittaakaan ole. Suosittelen käyttämään kohtuullisen vähärasvaista lihalaatua, sillä jumalattomat rasvakökkäreet keiton jäähtyessä eivät lisää ruuan houkuttelevuutta tulevina ruokailupäivinä.

Kun juurekset ovat viittä vaille kypsiä, lisää jauheliha keiton sekaan. Anna porista vähän aikaa kunnes keitto on kypsää. Silppua reippaasti tuoretta persiljaa, nakkaa silppu kattilaan ja käännä pari kertaa. Muista, että persiljaa et voi laittaa liikaa! Persiljaa lisäämällä osoitat myös omaa kunnianhimoasi kokkina ja näytät, että et mene siitä, mistä aita on matalin. Olet siis kova luu.

 Guete, sanoi berniläinen, kun hyvää ruokahalua toivotti!

Alppispesiaali, osa 2

Edellisessä numerossa alppilajeista tarkastelussa oli kelkkailu, mutta tällä kertaa paneudumme slalomin  vauhdikkaaseen maailmaan. Kahden päivän laskettelulomamme suuntautui Lounais-Sveitsiin Fieschin kylän liepeillä sijaitsevalle laskettelukeskusryppäälle. Alueen kolmen laskettelukeskuksen rinteiden yhteispituus on 100 km, joten laskettavaa riitti mukavasti pariksi päiväksi.

Nousimme perjantai-iltana junamatkan jälkeen pimeyden jo vallitessa gondolihissillä majapaikkaamme, joka sijaitsi noin 2200 metrin korkeudessa. Kuvankaunis vuoristokylä takanamme kutistui kutistumistaan hissin kuljettaessa meitä kohti korkeuksia. Myös korvani viestittivät jatkuvalla paukkeellaan ilmanpaineen pienemisestä. Toinen syy korvien paukkumiseen tosin oli iltavuoron hissipojan kieroutunut musiikkimaku, sillä saimme nauttia täyteen ahdetussa hississä jodlauksella ryyditetystä iskelmästä. Eipähän ollut ainakaan mitäänsanomatonta hissimusiikkia! Majapaikkaan saavuttuamme ilta kului matkatovereihin tutustuessa sekä aamua odottaessa. Olisiko keli aurinkoinen? Miten onnistuisi Himoksen peikkorinteen kasvatilta leikkaava käännös Alpeilla?

Kun aamu valkeni, näky majapaikkamme ikkunasta oli  upea. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja joka puolelta meitä vartioivat jylhät Alpit. Rynnimmekin aamupalan jälkeen suoraa päätä suksivuokraamon  kautta rinteeseen. Vaikka vertailu härmäläisiin mäkiin on täysin turhaa niin on sanottava, että kyllähän laskemisesta nauttii toisella tavalla, kun rinne on pidempi kuin kerralla jaksaa laskea alas. Myös itse laskeminen tuntui kenties paremmalta kuin koskaan. Kiitos tästä kuuluu ennen kaikkea porukkamme esilaskijana toimineelle Antti Peltoselle, jonka peesissä oli hyvä kantata Alppien syrjää alas.

Kohteenamme ollut Jungfau-Fieschin vuoristoalue on erityisen kuuluisa läntisen Euraasian suurimmasta jäätiköstä, Aletschista. Pituutta Aletschilla on 23 km ja paksuutta enimmillään 900 m. Sen ikijää peittää allensa yhteensä 350 neliökilometrin alueen. Verrokiksi voitaneen ottaa  pääkaupunkimme Helsinki, jonka maapinta-ala on 214 neliökilometriä. Alkuillasta auringonlaskun luodessa kontrastia vuoristomai-semalle jäätikkö olikin varsin vaikuttava näky.

Sunnuntaina auriko oli poissa ja tilalle oli tullut sankka lumipyry, mutta laskimme työläästä kelistä huolimatta koko päivän. Toisen laskupäivän yllättävimmät hetket koettiinkin rinteen ulkopuolella. Pahaa aavistamattomina tilasimme tsekkiläisen ystäväni kanssa lasilliset glühweinia laskupäivän päätteeksi. Liekö vuoristoilma sekoittanut päämme vai baarimikon annostelumitta ollut hukassa, mutta hehkuviinit nautittuamme totesimme olevamme koko porukan ainoat, joita väsymys ei painanut ja joilta hymykin irtosi suorastaan epäilyttävän kevyin perustein. Hölmösti virnuillen matkasimme hissillä takaisin vuoristolaaksoon ja hyppäsimme junan kyytiin.

Kun nousimme junaan, oli suurin osa seurueestamme viikonlopun jäljiltä täysin kanttuvei ja valmiina nukahtamaan hetkellä millä hyvänsä. Kiitos glühweinin, olotilamme ei ollut ystäväni kanssa yhtä uninen. Istuimmekin  paikallisjunan viimeiseen vaunuun hieman erilleen muista. Muistin ottaneeni mukaani pienen matkakaiuttimen ja laiton soimaan lempimusiikkiani. Ystäväni vuorostaan osoitti erinomaista pelisilmää kaivamalla esiin pullollisen skottiviskiä. Junan kiemurellessa alppilaaksossa ja viisitoistavuotiaan Glenfiddichin tuodessa tuulahduksen Skotlannin ylämailta musiikki kuulosti paremmalta kuin aikoihin. Olo ei ollut väsynyt mutta ei myöskään pirteä. Kenties valaistuneesta Zen-munkista tuntuu tältä? Konduktöörikään ei välittänyt tarkastaa lippujamme. Oli pakko jatkaa hymyilemistä. Näihin maisemiin palaan vielä.

Fieschin alppikylä.

Ruokatauko.

Jyrkkä? Ei voi pitää paikkaansa.

Tai sitten voi.

Tyylinsä kullakin.

Monobaari.

Mäki, joka oli japanilaiselle tytölle liikaa, vaikka huutelimme kannustushuutoja kuten "kamikaze". Seuraus: itku. 

Aletschgletcher, Euroopan suurin jäätikkö.

Mr Skiteacher

Turmiollinen glühwein.

Uisge in the train.