Karhun Kainalossa: Alppispesiaali, osa 1

Viimeisestä tilannepäivityksestä on vierähtänyt tovi, ja sillä välin on ennättänyt tapahtua paljon. Koska toiveet edes kohtuullisen reaaliaikaisesta tilanneseurannasta saavat muutoin väistyä, hyppäänkin tällä kertaa suoraan kahden viimeisen viikonlopun tapahtumiin.

Vaihtokohdettani valitessani vaakakupissa painoivat hyvin raskaasti Alpit. Halusin päästä temmeltämään Keski-Eurooppaa hallitseville sedimenttikerrostumille, koska en ollut aikaisemmin niillä vieraillut. Viimeisen kymmenen päivän aikana on tilanne kuitenkin korjattu ja Alppien rinteitä testailtu pariinkin otteeseen; ensin kelkkaa ohjastaen, minkä jälkeen sukset jalassa mutkamäkeä laskien. Tässä episodissa kuitenkin enemmän kelkkailusta.

Kun joku mainitsee sanan kelkkailu, omaan mieleeni tulee ensimmäisenä jokapojan unelmajoululahja eli Stiga rattikelkka. Tälle reissulle ilmoittautuessani ymmärsin jotain muuta olevan luvassa - niin rinteen kuin kelkankin puolesta. Menopelinä toimisi nimittäin vanha kunnon jalaskelkka ja rinnekin tulisi ennakkotietojen mukaan olemaan aavistuksen takapihan pulkkamäkiä pidempi: pituutta yhteensä 15 km ja korkeuseroa 1600m! Näillä strategisilla mitoilla kyseessä olisi siis Alppien pisin kelkkamäki. Kelkkailu onkin ympäri Alppeja edelleen varsin suosittu ja erittäin perinteinen ajanviete, vaikka muita lumellaliikkumismuotoja on sittemmin ilmaantunut pilvin pimein.

Päiväretkemme Grindelwaldin laskettelukeskukseen alkoi lauantaina aamuvarhain. Paikallisjuna puksutti määränpäähämme ennennäkemättömän mutkaisia ja mäkisiä raiteita pitkin sveitsiläiseen tapaan minuutilleen aikataulussa. Olimmekin perillä Jungfraun ja muiden uljaiden vuorten juurella jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Nousimme aluksi gondolihissillä n. 2200 metriin, minkä jälkeen jatkoimme kävellen Faulhorn-vuoren laelle vielä noin 300 korkeusmetriä. Keski-Suomen vuoriin tottuneelle turistille kävelymatka tarjosi maisemallisesti varsin viehttävää vaihtelua, vielä kun kelikin helli retkikuntaamme auringon paistaessa täydeltä terältä. Seurueemme naispuolisten korealaisvahvistusten tyly kohtalo oli kuitenkin jäädä hissiasemalle säädyllisten housujen ja kenkien puuttuessa. Korkokengissä ja leggingseissä kun ei vuoristoon ole asiaa.

Kolmen tunnin vuorikiipeilyn jälkeen oli aika suunnata kelkan jalakset kohti alhaalla siintävää vuoristolaaksoa ja ottaa käsijarru - tai tässä tapauksessa jalkajarru - pois päältä. Jalaskelkkoihin tottumattomalle märkäkorvalle oli tarjolla aluksi melko kylmää kyytiä, sillä totesin ohjattavuuden olevan kapistuksessa vähintäänkin omalaatuinen. Ennen kuin mies alkoi kuljettamaan kelkkaa eikä toisin päin, oli muutama sukellus kinokseen naama edellä välttämätön kokemus. Lopulta homma saatiin kuitenkin Häkä Häkkisen sanoin balanssiin ja optimaalinen kaarreajotaktiikka löytyi. Holtitonta mutta hauskaa!

Myös suomalaiseen geeniperimään sisäänkoodattu kilvanajovietti heräsi minussa kelkkailun tiimellyksessä. Viimeiset kilometrit tultiin alas kengänpohjia säästellen ja kanssakelkkailijoita ohitellen. Välillä onnistuin tekemään jopa drifting-henkisiä sivuluisukäännöksiä ja jatkamaan laskemista sujuvasti vauhdin hiipumatta. Touhu oli kuitenkin sen verran rankkaa takamukselle, että ennen ruutulippua oli pakko tehdä varikkopysähdys rinneravintolassa. Bratwurst-Glühwein -yhdistelmän tankattuani olin taas painovoiman paras kaveri ja valmiina ohjastamaan ajokin menestyksekkäästi takaisin vuokraamopilttuuseen. Kokemuksen jälkeen en ihmettele, miksi ikähaitari kelkkailijoiden keskuudessa on vauvasta vaariin. On se vain hauskaa iästä riippumatta!

PS. Luin uutisista, että Jyväskylässä on saatu talven aikana nauttia kokonaista 18 h auringonpaistetta. Olen kertonut uutisen muutamalle ystävälleni täällä, minkä jälkeen olen saanut epäuskoisia katseita osakseni. Voittekin siis varmasti arvata, mitä tapahtui suomalaiselle kalkkinaamalle Alppien auringossa ilman aurinkovoidetta. Mutta olihan se sen väärti!