Alppispesiaali, osa 1

Viimeisestä tilannepäivityksestä on vierähtänyt tovi, ja sillä välin on ennättänyt tapahtua paljon. Koska toiveet edes kohtuullisen reaaliaikaisesta tilanneseurannasta saavat muutoin väistyä, hyppäänkin tällä kertaa suoraan kahden viimeisen  viikonlopun tapahtumiin.

Vaihtokohdettani valitessani vaakakupissa painoivat hyvin raskaasti Alpit. Halusin päästä temmeltämään Keski-Eurooppaa hallitseville sedimenttikerrostumille, koska en ollut aikaisemmin niillä vieraillut. Viimeisen kymmenen päivän aikana on tilanne kuitenkin korjattu ja Alppien rinteitä testailtu pariinkin otteeseen; ensin kelkkaa ohjastaen, minkä jälkeen sukset jalassa mutkamäkeä laskien. Tässä episodissa kuitenkin enemmän kelkkailusta.

Kun joku mainitsee sanan kelkkailu, omaan mieleeni tulee ensimmäisenä jokapojan unelmajoululahja eli Stiga rattikelkka. Tälle reissulle ilmoittautuessani ymmärsin jotain muuta olevan luvassa - niin rinteen kuin kelkankin puolesta. Menopelinä toimisi nimittäin vanha kunnon jalaskelkka ja rinnekin tulisi ennakkotietojen mukaan olemaan aavistuksen takapihan pulkkamäkiä pidempi: pituutta yhteensä 15 km ja korkeuseroa 1600m! Näillä strategisilla mitoilla kyseessä olisi siis Alppien pisin kelkkamäki. Kelkkailu onkin ympäri Alppeja edelleen varsin suosittu ja erittäin perinteinen ajanviete, vaikka muita lumellaliikkumismuotoja on sittemmin ilmaantunut pilvin pimein.

Päiväretkemme Grindelwaldin laskettelukeskukseen alkoi  lauantaina aamuvarhain. Paikallisjuna puksutti määränpäähämme ennennäkemättömän mutkaisia ja mäkisiä raiteita pitkin sveitsiläiseen tapaan minuutilleen aikataulussa. Olimmekin perillä Jungfraun ja muiden uljaiden vuorten juurella jo hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Nousimme aluksi gondolihissillä n. 2200 metriin, minkä jälkeen jatkoimme kävellen Faulhorn-vuoren laelle vielä noin 300 korkeusmetriä. Keski-Suomen vuoriin tottuneelle turistille kävelymatka tarjosi maisemallisesti varsin viehttävää vaihtelua, vielä kun kelikin helli retkikuntaamme auringon paistaessa täydeltä terältä. Seurueemme naispuolisten korealaisvahvistusten tyly kohtalo oli kuitenkin jäädä hissiasemalle säädyllisten housujen ja kenkien puuttuessa. Korkokengissä ja leggingseissä kun ei vuoristoon ole asiaa.

Kolmen tunnin vuorikiipeilyn jälkeen oli aika suunnata kelkan jalakset kohti alhaalla siintävää vuoristolaaksoa ja ottaa käsijarru - tai tässä tapauksessa jalkajarru - pois päältä. Jalaskelkkoihin tottumattomalle märkäkorvalle oli tarjolla aluksi melko kylmää kyytiä, sillä totesin ohjattavuuden olevan kapistuksessa vähintäänkin omalaatuinen. Ennen kuin mies alkoi kuljettamaan kelkkaa eikä toisin päin, oli muutama sukellus kinokseen naama edellä välttämätön kokemus. Lopulta homma saatiin kuitenkin Häkä Häkkisen sanoin balanssiin ja optimaalinen kaarreajotaktiikka löytyi. Holtitonta mutta hauskaa!

Myös suomalaiseen geeniperimään sisäänkoodattu kilvanajovietti heräsi minussa kelkkailun tiimellyksessä. Viimeiset kilometrit tultiin alas kengänpohjia säästellen ja kanssakelkkailijoita ohitellen. Välillä onnistuin tekemään jopa drifting-henkisiä sivuluisukäännöksiä ja jatkamaan laskemista sujuvasti vauhdin hiipumatta. Touhu oli kuitenkin sen verran rankkaa takamukselle, että ennen ruutulippua oli pakko tehdä varikkopysähdys rinneravintolassa. Bratwurst-Glühwein -yhdistelmän tankattuani olin taas painovoiman paras kaveri ja valmiina ohjastamaan ajokin menestyksekkäästi takaisin vuokraamopilttuuseen. Kokemuksen jälkeen en ihmettele, miksi ikähaitari kelkkailijoiden keskuudessa on vauvasta vaariin. On se vain hauskaa iästä riippumatta!

PS. Luin uutisista, että Jyväskylässä on saatu talven aikana nauttia kokonaista 18 h auringonpaistetta. Olen kertonut uutisen muutamalle ystävälleni täällä, minkä jälkeen olen saanut epäuskoisia katseita osakseni. Voittekin siis varmasti arvata, mitä tapahtui suomalaiselle kalkkinaamalle Alppien auringossa ilman aurinkovoidetta. Mutta olihan se sen väärti!

Grindelwaldin juna-asema.

Ensin ylös, sitten alas.

Rötväystuokio.

Kelkkailudelegaatio kokonaisuudessaan.

Paremmalla ohi.

Pit stop...

...jonka jälkeen takaa-ajovaihde päälle.

Kielikurssia ja käytäväbileitä

Saapumiseni jälkeen minulla oli pari päivää aikaa ihmetellä ympäristöä sekä hoidella juoksevia asioita ennen saksan preppauskurssin alkua. Löysinkin asuntolan lähistöltä mukavan lenkkipolun, jonne tulee varmasti  vielä useasti mentyä ulkoiluttamaan lenkkitossuja.

Viikonloppuna vuorossa oli ensikosketus erasmusopiskelijan arkeen, eli ensimmäiset kekkerit asuntolassa. Epävirallisena tutorina reissussa minulla oli huonenaapurini Roberto. Hän on kotoisin Etelä-Sveitsin italiankieliseltä alueelta Tichinon kantonista. Kuten jokaisen tutorin  tärkeimpiin velvollisuuksiin kuuluu, ohjeisti hän minua hinta-laatusuhteeltaan parhaan oluen valitsemisessa. Kelpo keppana löytyikin paikallisesta kulutushyödykeliikkeestä hämmästyttävän edulliseen 50 sentin hintaan 0,5 l pulloa kohti. Aivan parhaita maltaita on tietysti turha odottaa tällä hinnalla nauttivansa, mutta kuka haluaa enää ruotsinlaivalle? Ilta itsessään sujui varsin rauhallisesti, ja uusia tuttavuuksia kertyi jälleen runsaasti. Onkin hauskaa huomata, että asuntolan käytävillä saa jo nyt kulkea jatkuvassa tervehdysvalmiudessa kuin armeijassa konsanaan.

Maisemia lenkkipolun varrelta.

Ensimmäiset illanistujaiset sekä Denner-Lager.

Maanantaina loppuikin sitten lusmuilu ja oli aika kohdata saksan kieli silmästä silmään preppauskurssin merkeissä. Aamuyhdeksältä kurssille vääntäydyttyäni ensimmäisenä hassunhauskana lämmittelytehtävänä oli jakautua pareihin, kertoa itsestä jotain saksaksi ja vastavuoroisesti kysellä samoja asioita parilta. Parikseni valikoitui liettualainen perheenäiti, joka omaan korvaani puhui lähes täydellistä saksaa. Ensimmäinen ajatukseni oli, miksi ihmeessä hän on preppauskurssilla oppilaana eikä opettamassa? Pian myös totesin olevani käytännössä kommunikointikyvytön. Pitkä tauko edellisestä kurssista ja senkin kyseenalainen suorittaminen aiheutti tässä vaiheessa akuuttia katumusta. Lisäksi google-translate huijaukseni postitse palautetussa tasokokeessa aiheutti alati lisääntyviä omantunnontuskia. Entä jos kaikki tällä kurssilla ovat natiiveja kuten tämä rouvashenkilö? Tilannettani pahensi entisestään se, että aina kun yritin kysyä englanniksi jonkin sanan merkitystä parini vastasi minulle saksaksi. Lisäksi hän korjasi kysymättä ja pyytämättä jokaisen mahdollisen virheen, jonka puhuessani tein. Lopulta tosin tälle kaikelle selvisi syy: nainen ei osannut puhua lainkaan englantia. No, kukaan meistä ei ole täydellinen.

Tiedättehän, että keholla on taipumus hylkiä vieraita substansseja. Äkillinen ja liiallinen annos saksan kieltä aiheutti minussa ilmeisesti jonkinlaisen dagenefterin ja niinpä tulin seuraavana päivänä kipeäksi. Pari päivää tutkin kämppäni kattoa kuumeisena sängyn pohjalta, kunnes torstaina pääsin takaisin kurssin vahvuuteen. Ravakasta alusta huolimatta positiivinen asia kurssissa on, että porukka on oikein mukavaa. Pian sain myös huomata, että en ole ainut keskinkertainen saksantaitaja ja sain hieman balsamia haavoilleni. Myös ensimmäisellä tunnilla piinallisia hetkiä minulle aiheuttanut liettualaisleidi on osoittautunut lopulta varsin humaaniksi olennoksi. Muut kurssilaiset tulevat mm. Puolasta, Japanista, Briteistä, Meksikosta, Ranskasta, Australiasta sekä Venäjältä. Varsin monipuolinen kattaus on siis kyseessä, ja niinpä poristavaa on riittänyt - tässä vaiheessa enemmän englanniksi kuin saksaksi tosin. Immuniteetti kevätflunssaan sekä saksa-kankkuseen on nyt hankittu, ja jatkohan ei voi kuin olla nousujohteinen!

Kielikurssin porukka miinus meikäläinen.

Kotini on linnani

Saavuttuani asuntolaan ja kauneusunilta herättyäni seuraavat ongelmat olivat länsimaalaista ihmistä kaksi eniten järsivää asiaa, eli toimimaton internet ja kurniva maha (tuossa nimenomaisessa järjestyksessä). Netti saatiin pian pelittämään avuliaan sisäkön opastuksella ja välittömät esteet ruuan hankkimiselle oli näin poistettu. Enää oli löydettävä adapteri pistorasiaan, jotta saataisiin ionit virtaamaan kohti läppärin tyhjentynyttä akkua. Tutkimuskävelyllä ruokakauppa löytyi kohtuullisen vaivattomasti ja niinpä aamuöiset dönerinrippeet saivat pian vatsassani seuraa.

Majoittuessa oli luonnollisesti luotava katsaus myös asuntolan yleisiin fasiliteetteihin. Perusajatuksena on, että yhdellä käytävällä majailee noin kymmenen asukasta, jotka jakavat saman keittiön. Jokaisella asukkaalla on ikioma huone, mutta vessa sekä suihku jaetaan seinänaapurin kanssa. Oma huone on varsin viihtyisä, vaikkei mistään design-luukusta voikaan puhua. Hipserimäisenä sisustuksellisena yksityiskohtana mainittakoon jousilla varustettu punainen kirjoituspöydän lamppu, jollaista J. Karjalainenkin aikanaan eräässä laulussaan  todennäköisesti rämpytteli. Kotoisalla kortsu -indikaattorilla (Kortepohja, toim. huom.) mitattuna kyse on siis varsin kelpo kämpästä, ainakin mikäli vertailukohdaksi otetaan DDR. Ulkoapäin asuntolarakennuksen visuaalista vetovoimaa voi toki hyvinkin verrata oman ylioppilaskylämme päämausoleumiin.

Asuntola. Oma lukaalini sijaitsee 1. kerroksessa.

Koodinimi karhunpesä. Ja lamppu.

Kyökissä pyöriessäni tapasin myös käytävän muita asukkeja ja kävi ilmi, että olen ensimmäisten saapuneiden vaihtareiden joukossa. Lisäksi ymmärsin, että käytävällämme asuvat muut opiskelijat ovat pääasiassa muualta Berniin muuttaneita sveitsiläisiä sekä tutkinto-opiskelijoita. Tämähän sopii minulle mainiosti, sillä olin ennen vaihtoani kuullut monien kertovan paikallisiin tutustumiseen olevan yllättävän vaikeaa. Jaetun keittiön myötä pitäisi kulttuurisen kanssakäymisen kuitenkin mahdollistua esteettömästi.

Tässä vaiheessa olen myös ennättänyt tekemään muutamia havaintoja alueesta, jolla asuntolamme sijaitsee. Kyseessä on Pohjois-Bümplizin kaupunginosa keskustan länsipuolella, joka kuulemani mukaan on paikallinen ghetto. Täytyy sanoa, että kovin on siisti sveitsinpojan versio ghetosta. Talot ovat ehkä hieman rumia, mutta lähiöbaarit loistavat poissaolollaan eikä Peroja, Raneja tai muitakaan sekakäyttäjä-Seppoja näy mailla eikä halmeilla. Korkeintaan silloin tällöin jokin nuorisoporukka saattaa tulla kadulla vastaan ja kuunnella iPhonestaan kovaäänisesti räppiä tai muuta epäsovinnaista musiikkia. Kaikkialla on lisäksi todella siistiä. Tämä fiilis siis muutaman päivän perusteella, enkä pistä ollenkaan pahakseni jos kyseinen fiilis myös säilyy.

Kaupungin keskustaan en ole vielä kovin perusteellisesti tutustunut. Bernissä kuitenkin asustaa noin 120 000 silmä- ja korvaparia, eli asukasluvulla mitattuna kyse on Jyväskylän kokoisesta kaupungista. Ensivaikutelmien perusteella Bern tuntuu kuitenkin Jyväskylää suuremmalta. Tämä selittynee sillä, että Bern on pinta-alalla mitattuna huomattavasti Jyväskylää pienempi. Populaa siis vilisee kadulla ja julkisissa silmiinpistävästi enemmän kuin nykäskylässä. Lisäksi kyseessä on liikenteen keskittymä, mikä näkyy erityisesti rautatieasemalla liikuttaessa. Sveitsiläiset ovatkin rautatiehullua kansaa, heille nimittäin kertyy eniten junailukilometrejä vuodessa asukasta kohden koko maailmassa - jopa ennen japanilaisia.

Elämä rullailee Sveitsin mittellandissa siis eteenpäin varsin mukavasti ja kelikin on kesäinen kuin mikä   lämpötilan pyöriessä lähempänä kymmentä lämpöastetta. Seuraavana koettelemuksena vastaan tulee saksan preppauskurssi, mutta siitä lisää tuonnempana.

Auf wiedersehen Finnland!

Suunnatessani vaihtoon blogin pitäminen ei ollut ensimmäisiä asioita mielessäni. Vaikka seuraava saattaakin kuulostaa kliseiseltä vaihtojargonilta, tarkoituksena oli lähteä avoimin mielin tutstumaan vieraaseen kulttuuriin sekä uusiin ihmisiin - mitäpä muuta sitä vaihdolta oikeastaan voi odottaa.

Perille päästyäni kesti viikon, kunnes ajatus blogin kirjoittamisesta alkoi tuntua kiintoisalta vaihtoehdolta.  Kun opettelee arkea uudessa paikassa, tekee väistämättä havaintoja ympäristöstään ja itsestään. Havaintojen ja hauskojen sattumusten seuratessa toisiaan tajuaa nopeasti, että asioita voisi olla fiksua jäsennellä kirjalliseen muotoon, jottei kaikki unohdu saman tien. Tällöin niistä olisi enemmän iloa itselle ja parhaassa tapauksessa myös muille. Blogin kantavana ajatuksena olkoonkin siis seuraava tuntemattoman ajattelijan mietelause, jonka olen bongannut erään globaalin tilintarkastustoimijan korruptiolehtiön reunasta: Kirjoitan saadakseni selville, mitä ajattelen.

Vaihtokohteenani toimii seuraavan neljän kuukauden ajan Bern, joka on Sveitsin ja samalla myös Bernin kantonin pääkaupunki. Perimätiedon mukaan kaupungin perustanut herttua nimesi kaupungin ensimmäisen metsästysreissulla vastaan tulleen eläimen perusteella, joka sattui olemaan metsiemme kuningas eli karhu. Karhu koristaa täten myös kantonin vaakunaa ja nyt lisäksi tämän blogin nimeä.

Sveitsiläinen naapurini arvosti  löytämiäni sisätossuja.

Matkani kohti sveitsinmaata alkoi Helsinki-Vantaan kentältä pienellä viivytyksellä. Luontoäiti oli päättänyt järjestää iltapäivälle sen verran sakean lumipyryn, että lähtö viivästyi kahdella tunnilla. Lopulta de-icingin jälkeen koneen kokka saatiin käännettyä kohti Tegelin lentokenttää. Berliinissä vaihtoaikani olikin sopivasti kutistunut viidestä kolmeen tuntiin viivytyksen vuoksi. Lentokentällä palloilu meni oikein mukavasti ja jatkoyhteys Zürichin kentälle järjestyi ongelmitta. Yhdessä vaiheessa tosin luulin jatkolentoni olevan tunnin myöhässä, mutta tämä paljastukin katalan tunnin aikaeron aiheuttamaksi harhaksi. Kiistatta hieman noloa, mutta älkää kertoko kenellekään.

Päästyäni Zürichiin menomatkani varsinainen seikkailuvaihe alkoi. En nimittäin ennättänyt ajoissa lentokentältä kaupungin pääjuna-asemalle ja myöhästyin tämän vuoksi illan viimeisestä junasta Berniin. Oloani saattoi kuvailla yksinäiseksi, kun raahailin matkalaukkujani pitkin Zürichin tyhjää juna-asemaa miettien eri vaihtoehtoja. Lopulta etsiydyin taksijonoon ja kysäisin taksikuskilta "halpaa" majoitusvaihtoehtoa. Alle parinsadan frangin (n. 160€) ei kuulemma oikein irtoaisi, joten niinpä pyysin taksikuskia kuljettamaan minut lähimpään kebab-pizzeriaan, jossa voisin kuluttaa aikaani siihen saakka, kunnes aamun ensimmäinen juna lähtee. Taksikuski toki myös tarjoutui kuljettamaan minut suoraan Berniin vaivaisella 500 frangin hinnalla, mutta sanoin kuitenkin ei kiitos sinällään reilulle tarjoukselle - aamujunan lähtöön kun oli enää viisi vaivaista tuntia aikaa. Sen aikaa nyt vaikka, no, istuu kebab-pizzeriassa.

Kebabmiehet olivat minua kohtaan erittäin ystävällisiä ja yön  pilkittyäni he tarjosivat minulle jopa lähtökahvit firman piikkiin. Anivarhain aamulla yhden miehen karavaanini liikahti jälleen päättäväisesti kohti Zürichin pääjuna-asemaa ja Berniä. Oloani saattoi kieltämättä kuvata tässä vaiheessa hieman ryytyneeksi, mutta loppumatka opiskelija-asuntolaan sujui kuitenkin ongelmitta. Kun matkalaukut oli saatu huoneeseen, tekivät suihku ja pikku kauneusunet ennennäkemättömän gutaa. Reissun ensimmäinen etappi oli saavutettu, mutta keleksissä  kutitteli jo seuraavien haasteiden selättäminen. Niistä lisää ensi numerossa.